3.4.2016

Is it wrong to cry?

Tänään piti sanoa äitille heipat.

Itkuksihan se taas meni. 

Mun tapa reagoida ihan mihin vaan on itkeminen. Iloihin, onnistumisiin, suruihin ja pettymyksiin. Joka. Kerta. Itkua. Eikä sille voi mitään, se on sisäänrakennettu ominaisuus. Se vaan tapahtuu.

Heippojen jälkeen matkustin taksilla hotellilta omaan kotiin, ja mulla oli sellainen parkumis-fiilis. Hävetti. Eihän aikuiset ihmiset itke. Katselin hiljaa auton takapenkiltä Singaporen yöllistä maisemaa ja toivoin, ettei taksikuski huomaisi.

Sitten mun päässä välähti ajatus. Ei se itkeminen tarkoita surua. Se tarkoittaa äärettömän suurta kiitollisuutta ja onnea. Se on kunnianosoitus kaikille niille kivoille jutuille, jotka mä tämän viikon sain kokea mun oman äidin kanssa. Kaikkia niitä iloisia hetkiä ja yhteisiä kokemuksia.

Ja koska mun äiti on niin supercool, niin kyllähän se ehdottomasti on ihan ok, että sille parkuu kahdet jäähyväisitkut yhden vaihto-oppilaskevään aikana. 

Ei itkeminen tarkoita sitä, että mulla on huono olla täällä Singaporessa. Päinvastoin, mulla on täällä todella hyvä olla. Ei sillä itkemisellä ole mitään tekemistä koti-ikävän kanssa. Eikä mulla oikeastaan ole edes koti-ikävää. (Mulla on vain ja ainoastaan salmiakki-ikävä, ja se kyllä on kroonista Suomessakin. Ja salmiakki-ikävälle sentään minäkään en itke.)

Siispä jatkoin siinä taksissa istuessa muistelemaan kaikkia tän viikon kivoja juttuja. Kylläpäs oli kiva viikko. 

Kun pääsin takaisin mun kotiin, avasin koneen ja kirjoitin tämän tekstin. Seuraavaksi menen tekemään eväät Suomesta saamistani herkuista ja laitan netflixistä jotain tyttöhömppää pyörimään. Ja jos vielä itkettää, taatusti itken, koska se on täysin okei.

Ja kun aamulla herään uuteen päivään täällä Singaporen helteessä, muistan taas ihan varmasti, kuinka cool paikka tämä Singapore on. Koska tämä vaihto-oppilaskevät on edelleen parasta, mitä mä tällä hetkellä tiedän.

(Tämän teksin kuvat eivät liity mitenkään tähän teksiin. Nämä on otettu eilen Sentosan saarella, ja halusin vaan lisätä ne huomioksi siitä, ettei meidän kaikki valokuvat olleet ihan näin huonoja.)