7.4.2016

Chinese final exam part 1/3

Kiinan opiskelu on kyllä ollut mielenkiintoista sorttia ikinä. 

Eka oli helppoo.

Sit ei ollu helppoo, mut sille tietämättömyydelle naureskeltiin.

Sit hymy alko hyytyyn ja tuli epätoivo. 

Epätoivo paheni ja muuttu päättäväisyydeks. Mehän handlataan tää.

Asenne vaihtu raivopäiseen opiskeluun. Armotonta pänttäystä ja tahtojen taistoa. Oikeesti en oo koskaan lukenut yhtä montaa päivää putkeen yhtä intensiivisesti. Kyse ei ollut enää pelkästä kurssin läpipääsystä, tuli tarve näyttää sille kakkapää-proffalle, että kyllä suomalainenkin voi puhua kiinaa. 

Opiskelua niin isolla vaihteella, että hiki vaan on valunut selkää pitkin. Nää edelliset päivät on olleet raivopäistä pänttäystä aamusta iltaan.

Eilen lähdin nukkumaan asuntolan yleisistä tiloista puolenyön aikaan. Mua vastapäätä opiskellut tyttö katsoi mua sellasella "ai nytkö sä jo lähdet" -ilmeellä, ja mä vastasin haukotuksella. Sormia särki. Sormi-parat, ne ei oo tottuneet käsinkirjoitukseen. 

Tenttisalissa oli jännittynyt tunnelma. Jotkut naureskelivat hermostuneena ja kaikkien ihojen väri oli muuttunut harmaaksi. Oli selvästi nähtävissä, ettei kukaan ollut nukkunut viime aikoina kunnolla. Silmissä paloi liekit, me tultiin voittamaan se koe. 

No ei tietty menny ihan ku siellä Strömsössä. 

Kokeen eka oli kuullunymmärtäminen. Proffa varoitteli etukäteen, että voi olla aika vaikea, koska hänen ankara kollegansa oli laatinut sen. Joo, oli aika vaikea. Niin vaikea, että proffa nauraa röhötti nauhan päälle niin, ettei siitä ainakaan saanut mitään selvää. Se luki meille joitain kohtia uudelleen, ettei jäisi jokaikinen ruutu tyhjäksi. 

Omassa vastauspaperissa oli vuorotellen suomea, ruotsia, englantia ja vähän sitä kiinaakin. Edellisinä pänttäyspäivinä kerätty itseluottamus oli karissut jo kauan sitten pois. Se oli puhdas katastrofi. 

Kokeen jälkimmäinen osa oli essee, jossa piti kertoa kahdesta kaverista. 

No mä vuodatin siihen ihan kaiken. Kerroin mun 丁力波 ja 陆雨平 -nimisistä kavereista, heidän perheistään ja söpöstä koirasta. Käytin saletisti jokaista osaamaani sanaa. Itseluottamus nousi taas. 
Proffa otti mun paperin kiinnostuneena vastaan. Mulla oli vähän sellanen eturivillä istuva suomalainen, joka ei osaa ikinä vastata mihinkään kysymykseen -maine. Se kattoi mun kuullunymmärretyn tyhjiä kohtia ja luki esseevastauksen läpi. 

Sitten se pudisti päätään ja kysyi, että haluanko varmasti palauttaa ne paperit jo nyt. Kun olis vähän hiottavaa. 

Mä olen lyöty. 

Miten mikään voi olla näin järkyttävän vaikeaa?

(Kuvat on otettu Lombokista, Indonesiasta. Alemmassa kuvassa erään ravintolan tarjoilija ampuu ritsalla kiviä apinoihin ja kulkukissoihin. Lisäsin nää kuvat tähän, koska mulla on samanlainen olo. 

Kiina ampuu mua ritsalla.)