24.3.2016

Wrapping theory

Olen miettinyt, mitä yhtä yksittäistä asiaa kaipaan eniten Suomesta. Näitä pohtiessani, olen luonut uuden teorian. Kutsun sitä kääriytymisteoriaksi.

Olen huomannut, että mulla on välillä ihan valtava tarve kääriytyä johonkin. Silloin tällöin jonkun kainaloon, välillä jäätelöpurkin ympärille, yleensä vain peiton sisään pehmeään ja sopivan lämpimään. Hyvässä tapauksessa kääriytyminen tapahtuu viinilasi kourassa ja parhaassa tapauksessa sinne kääreen sisälle saa nukahtaa (ja siis ei sen viinin takia, vaan ihan vaan sen rentoutumisen takia).

Tärkeää on päästä niin keskelle omaa mukavuusaluetta, että vaikka kurottaisi, ei ylety mihinkään epämukavaan. Tarttee olla kaukosäädin, ettei tarvitse nousta vaihtamaan kanavaa, ja tarttee olla pimeä valaistus, ettei muista omia sheivaamattomia säärikarvoja. Tarttee olla puhelin jossain käden ulottuvilla, että kun iskee tarve lukea WhatsApp sadannen kerran kääriytymisprosessin aikana, sen voi hoitaa niin huomaamattomasti, ettei ehdi edes murehtia sitä, että pitäisi vähentää puhelimen näpräämistä. Tärkeintä on kuitenkin se itse kääriytyminen.

Mun teorian mukaan kääriytyminen on ihan samanlainen perustarve kuin syöminen ja nukkuminen. Hetken pärjää ilman, mutta pidemmän päälle oma suorituskyky laskee. 

Tämä Singaporen helle on sinällään ihan kivaa, kun ei tartte paljoa paleltumisen takia kääriytyä. Kuitenkin se perimmäinen kääriytymistarve on edelleen olemassa. Kääriytyminen Singaporessa ei ole helppoa. Tulee lämpöhalvaus.

Jos on elämästään 95% viettänyt villasukat jalassa, miten voi yhtäkkiä oppia elämään minishortseissa? Mitä jos tykkää yleensä nukkua kahden peiton alla, mutta täällä on niin kuuma, että on pakko nukkua alasti niin leveässä x-asennossa, ettei vahingossakaan edes yksikään varvas tai sormi koske vieruskavereitaan? Mitä jos välillä tekee mieli ylipäätään pukeutua, jos ei jaksa aina olla pikkupikkuvaatteissa ja haluaisi pukeutua pieruverkkareihin ja isoimpaan mahdolliseen villapaitaan?



Sanon seuraavaksi pahan asian. Älkää pliis tuomitko.

Tämä krooninen helle on tosi raivostuttavaa. Mulla on ikävä kylmään. Mulla on ikävä paleltuneita varpaita bussipysäkillä ja huuruisia silmäripsiä lenkin jälkeen. Mulla on ikävä mun talvijuoksuhousuja ja Kuoma-kenkiä. Musta tuntuu, että mulla on ikävä jopa mun suksia, vaikka mä en edes tykkää hiihdosta.

Sitä kylmyys-fiilistä mulla on ikävä. Niin paljon, että oikeesti tyhjennän kohta meidän jääkaapin sisällön keittiön pöydälle ja menen sinne jääkaappiin itse asumaan. Ironista kyllä, mä haluan toisaalta myös pukeutua villapaitaan ja villahousuihin ja villasukkiin ja kääriytyä maailman paksuimpaan villapeittoon ja juoda niin kuumaa teetä, että se polttaa joka siemauksella kielen. Mä tarvitsen lämpötila-asteikon molemmat ääripäät takaisin mun elämään. 

!!!!

Jääkaapissa asuminen olisi aikamoista. Voisi tutkia sitä valon syttymistä ja sammuista. Se on se ikuinen kysymys filosofian tunneilta. Oikeastaan jääkaappi on varsinainen suomalaisen ilmaston simulaattori. Oven avatessa jääkaapin valo syttyy muutamaksi hetkeksi ja sitten olisi taas loppu vuorokaudesta sysipimeää.

Eikä just tällä hetkellä mun helteessä sulaneet aivot pysty ajattelemaan mitään ihananpaa kuin sitä pimeyttä ja viileyttä.

Tän postauksen kuvituksena Indonesiasta kerääntyneet kääriytymiskuvat. (Jos kattoo tarkkaan, ton kanan sisällä on kaksi tipua kääriytyneenä.)

Ainiin, ja on tänään kuulemma joku pääsiäispyhäkin. Täällä se ei arjessa juurikaan näy, mutta hyvät pääsiäiset teille! Toivottavasti teillä on nyt pyhinä aikaa rentoutua ja kääriytyä tai olla kääriytymättä just silleen, kun teistä parhaalta tuntuu.

<3