23.3.2016

Travel is the only thing you buy that makes you richer

Tekee mieli avautua:

Palasin lomalta takaisin pöytäkoneen ääreen ja avasin bloggerin ei-mobiiliversion. Järkytyksekseni näen, että tätä blogia on klikattu ihan hurjan monta kertaa. Lisäksi oon saanut tosi monelta kannustavia ja kehuvia kommentteja ja pyyntöä kirjoittaa lisää. Varmasti kirjotan, tää on musta tosi kivaa.

Mua samalla kuitenkin myös huimaa.

Ongelma on, että tästä hurjasta yleisöryntäyksestä on tullut pikkusen paineita. En mä voi enää kirjoittaa tänne tajunnanvirtana raakatekstiä, jossa on koko kattaus kirjoitus- ja ajatusvirheitä. Mitä jos te saatte tietää, etten mä osaa pilkuttaa enkä yhdyssanoja? Sitäpaitsi kuinka pysyvällä leimalla mut nämä ajatukset nyt muhun leimataan?

Mä olin ala-asteella aina se, joka kiemurteli penkissä naama punasena kun ope luki mun ainekirjotuksia ääneen. Kaikkien tekstit luettiin vuorotellen, mutta oma teksti kuulosti aina ihan toopelta. Mulla on nyt tämän blogin kanssa vähän sama fiilis. Tajuan nyt, että varmaan tämän ujouden takia tän sivuston nimeksi alunperinkin valikoitui Raakatekstiä. Helpompaa sanoa julkaisevansa pelkkiä luonnoksia.

"Taas se Saara siellä vaan lomailee. Kehtaaki leveillä tolleen. Pitää olla tosi täynnä itteään kun luulee et joitakuita kiinnostaa lukea sen tekstejä. Keskittyis vaan kouluun kun siitä valtio sille maksaa."

Toinen pulma on tän blogin asiasisältö. Mistä mä muka tiedän, mitä te haluatte lukea? Mitä jos mulla ei aina ole koomisia tarinoita kerrottavana? Ei suurelle yleisölle voi kertoa, että oli muuten tänään aika p**** päivä. Pitääkö mun alkaa sensuroimaan mun ajatuksia niin, että ne ovat yleisesti enemmän hyväksyttävämpiä? Onks mun pakko rajoittaa tätä mun vallitsevaa sydänsilmäemoji-fiilistä, vaikka en oikeasti ole vieläkään päässyt edellisten tekstien yltiökiitollisuus-puuskasta ylitse? 

Kaikkein pahinta: Onks pakko rajoittaa kursiivin käyttöä vaiks mä tykkään siitä niin paljon?

Nyt seuraa ilmoitusluontoinen asia: Raakatekstiä pysyy jatkossakin raakatekstinä, eikä mitään 2.0-versiota tule. Mä teen totta kai parhaani, mutta ei tästä sivustosta tule koskaan täydellistä. Lupaan, että tän blogin riveiltä löytyy jatkossakin kaikki mahdolliset kielioppivirheet. Että älkää nyt odottako mitään liikoja. 

Noin. Nyt se on sanottu. Huh.
_____

Oikeastaan mun ei pitänyt tässä tekstissä purkaa ajatuksia lukijakunnasta. Piti puhua rahasta.


Tämän tekstin otsikko ei ole omaa tuotantoani. Törmäsin siihen joskus netissä, ja se on jäänyt mieleen pyörimään. Mun mielestä se on täysin oikeassa. En halua jakaa numeerisia arvoja tämän vaihtoajan budjetista, mutta toki reissut on siellä merkittävänä menoeränä. On anomattakin selvää, että jos muutaman viikon välein käy ulkomailla, tarttee matkustaa aikamoisen rajoitetulla budjetilla. 

Matkoilla kerättyjen seikkailujen ja muistojen arvoa ei mitata rahassa. Mun mielestä niiden onnistumista mitataan naurettuina tunteina, opittuina asioina, hämmästyneinä ilmeinä, kokemuksina ja aurinkorasvan kulutuksena. Ja uusina ystävinä. Lombokissa meillä oli kunnia tutustua muutamaan uuteen pikkukaveriin, ja tässä on heistä yksi: 













Reissatessa rahalla pihtailu johtaa usein entistä kiinnostavampiin matkakohteisiin. Ja sekös kelpaa.

Mun mielestä on ihan OK syödä vain paikoissa, joissa astiat on eriparisia ja joissa tarjoilija joutuu kääntämään pöytäliinasta puhtaan puolen esiin. Tai jossa ei ole pöytäliinaa ollenkaan. On ihan OK kävellä pääkadulta syrjään sinne, missä paikallisetkin syövät ja majoittuvat. On OK odottaa julkista liikennettä ja matkustaa paikallisten kanssa, vaikka silloin saattaa joutua istumaan lattialla. Kuten matkaseurani sanoi, "Who wants to sit on a seat anyway?"

On myös ihan OK majoittua paikkaan, joka oli nettivaraus-sivustolla halvin, jossa huoneen ulko-ovi näyttää vaatekaapilta, sängyn patjasta on pudonnut puolet jousista ja lavuaari tippuu syliin. Ei haittaa, vaikka sängyn jakaisi torakan kanssa. Välillä sähkönjakelu pätkii niin, että kattovalo muistuttaa diskovaloa. Ei tällaisilla asioilla ole väliä, jos säästetyllä rahalla voi kustantaa matkan seuraavaan seikkailuun. 

(Ja onhan se nyt ihan mahdottoman hauskaa, kun hotellihuoneen lavuaari (jonka hanasta ei muuten tullut vettä) kaatuu jalustaltaan lattialle pelkästä nojauksesta. Niin hauskaa, että sille on ihan OK huutonauraa ainakin päivän HIIT-treenin verran)


Otsikon sanoman voi ymmärtää myös toisella tavalla: Heikon kurssin vuoksi matkustamalla Indonesiaan myös opiskelijalla on mahdollisuus olla multimiljonääri. (Miljoona = n. 70 euroa)