8.3.2016

Thoughts of the day

Ahdistaa.

Mulla oli tänään kaksi välikoetta. Kokeet itsessään meni huonosti, mutta sitäkin ahdistavampana koin luentosaleissa istumisen sen jälkeen, kun olin jo viimeistellyt omat vastaukseni ja jouduin viettämään paljon aikaa omien ajatusteni kanssa.
__

Minä olen perfektionisti. Olen aina pyrkinyt tekemään vähän liikaa koulua, vähän liian tosikkomaisella asenteella ja vähän liian stressaantuneena. Tärkeintä on aina ollut, että teen vähän enemmän ja vähän paremmilla arvosanoilla kuin muut. Omaa hyvinvointiani tärkeämpänä olen pitänyt sitä, miltä elämä näyttää ulospäin. On täytynyt kurottaa korkealle, kun muuten tuntuu, ettei riitä.

Olen bulimiaopiskelija. Se tarkoittaa, että ennen tenttiä opiskellaan paniikinomaisesti ymmärtämättä asiasisältöjä, tenttiin mennään ahdistuneena ja tentin jälkeen unohdetaan kaikki opittu. Ymmärtämisellä ei ole väliä, kun tärkeintä on vain hyvät arvosanat, koska ainoastaan niillähän mitataan elämän hyvyyttä. Elämäni on hyvää, jos saan hyviä arvosanoja.

On ollut pakko tehdä niitä asioita, joista saa mitattavaa arvoa omaan elämään. Niitä asioita, joita voi kirjoittaa ansioluetteloon. Mitä muka muutakaan mä tekisin, miksi? Miksi tässä yhteiskunnassa kaikilla tarvitsee olla hyvä koulutus, paljon facebook-kavereita, tyylikäs sisustus ja nätit kuvat instagramissa. Suora hammasrivistö ja treenattu takapuoli.

Ainoastaan sillä on ollut väliä, miltä oma elämä näyttää ulospäin. Sisäpuolisella minällä ei ole mitään väliä. Kyllähän mä aina pärjään, onnettomanakin.

Oman itsensä mollaaminen on todella kuormittavaa. Niin painava kulissi. Milloin maailmasta tuli niin suorituskeskeinen?

Mä tiedän, että jos en opettele nyt elämään hitaampaa elämää, mä joskus vielä nuupahdan oman työkuormani alle. On kuitenkin vaikeaa opetella pois täydellisyyden tavoittelusta. Jokaisen lukukauden alussa muistutan itseäni rauhallisemmasta opiskelutahdista ja päätän suorittaa vähän vähemmän. Samalla käyn kuitenkin pään sisällä armotonta kilpailua muita opiskelijoita vastaan ja huomaamatta kirjaudun sisään ylimääräisille kursseille.

Muistan jo ala-asteella ihailleeni niitä luokan oppilaita, jotka tekivät kokeista lennokkeja ja nauroivat huonommille tuloksilleen. Mä halusin olla yhtä huoleton kuin he, mutta samalla pohdin, miten olisin voinut saada paremman arvosanan. Huoleton ja menestyvä, se mä halusin olla. Mutta ei se tällä mun aivokapasiteetilla näytä onnistuvan. Aina piti valita toinen, ja se valinta on aina ollut mielummin menestyvä.

Mä tiedän, etten mä voi olla samanaikaisesti menestynein ja rentoutunein opiskelija. Sen hyväksyminen on kuitenkin vaikeaa.

En mä tiedä, kuinka paljon työntekoa on normaali määrä. Onko normaalia, että edellisestä vapaapäivästä on usea kuukausi? Onko normaalia tuntea syyllisyyttä siitä, ettei jatkuvasti tee jotakin järkevää? Niin mä kuitenkin olen tehnyt. Miksi mulle tulee tyytyväinen olo, kun multa kysytään, miten mä jaksan? Miksi se tuntuu kuin pään taputtamiselta, että oletpas suorittanut taas ahkerasti kaikkea. Hyvähyvä.

Oikeasti ei hyvä ollenkaan. Miksi ihmeessä mä kohtelen itseäni näin huonosti?

Täällä Singaporessa mä olen ottanut ihan tietoiseksi tavoitteeksi opetella hölläämään. Mä opiskelen vähemmän kuin muut. Kun asiasta puhutaan ääneen, mulla on edelleen kova tarve saada kertoa tekosyitä, että "en mä oikeesti oo laiska kun tässä oli vähän sähläystä lukukauden alussa", vaikka oikeasti sellaiselle ei pitäisi olla mitään tarvetta. Kurssimäärän lisäksi mä olen pyrkinyt olemaan stressaamatta tuloksista. Mun täällä suorittamieni kurssien arvosanoilla ei ole mitään väliä, joten tällä kertaa mulla ei oikeasti ole tarvetta suorittaa niitä täysillä. Ja se, jos mikä, on mulle äärimmäisen vaikeaa.

Istuin tänään neljä tuntia tenttisalissa, ja niistä neljästä tunnista puolet meni seiniä ja edessä istuvan selkää tuijotellessa. (Täällä kaikki tenttijät poistuvat salista yhtä aikaa.) Mä palautin kaksi melkein tyhjää tenttivastausta. Tuijotin omia vastauksia ja niiden viereen piirrettyjä laatikoita, kukkasia ja muita piirustuksia. Ne piirustukset ahdistivat ihan hirvittävän paljon. Mä en osannut, mä saan huonon arvosanan, mä olen epäonnistunut ihmisenä ja opiskelijana ja tuotan nyt kotiyliopistolle pettymyksen. Minä olen pettymys. Olin käyttänyt liikaa aikaa niihin asioihin, joista oikeasti pidän, vaikka oikeasti mun olisi pitänyt opiskella. 

Ahdistaa edelleen. Mä haluan käyttää aikaani opiskelun lisäksi rentoutumiseen ja kaikkeen ei-opiskeluun. Kuitenkin, millä oikeudella mä muka harjoittelen elämään puoliteholla????! Sehän on kaikkea nykyajan tehokkuustavoitetta vastaan ja sitäpaitsi nyt on vähän taloudellisestikin rankkaa ja mä harjoittelen rentoutumaan??

Epäreilua. Samassa tenttisalissa vierustoverit maksavat jokaisesta luennosta rahaa. Yksi vuosi insinöörikursseja tässä koulussa maksaa monta tuhatta euroa. Paikalliset kilpailevat tosissaan parhaista arvosanoista ja työpaikoista. Täällä Singaporessa olen nähnyt, mitä tarkoittaa oikeasti kovaa opiskelu, ja se on rajun näköistä. Tarvitaan uhrauksia, yöttömiä öitä ja todella vahvat istumalihakset.

Ei nämä paikalliset ihmiset mieti omaa jaksamistaan eikä täällä kärsitä motivaatio-ongelmista. Oma opiskelu tuntuu tähän verrattuna täysin leikkikoululta. KotoSuomessa otaOnnelassa kontataan aamutunneilla haalarit päällä kotiin ja on ok mennä krapulassa luennoille. Tai olla menemättä kouluun ollenkaan. Pahinta kaikista on kuitenkin se, että valtio maksaa meille siitä rahaa.

Meille maksetaan opetuksen lisäksi asunnon, terveydenhuollon, yleisen elämisen, perjantaisiiderit ja lintsireissut ja ihan kaiken. Ja mitä mä teen? Mä kulutan aikaani opettelemalla elämään ja opiskelemaan hitaammin. Ei niin saisi tehdä. Hyi minua.

Ehkäpä en sittenkään jatka elämän hidastamisen opettelua. Tarvitsee vain tehostaa ajankäyttöä. Jos tehostan riittävästi, voinko sitten oppia nauttimaan omasta vapaa-ajastani ilman syyllisyyden tunnetta?

Tässä kohdassa tajuan taas haalivani lisää kiirettä. Oops I did it again. 
___

Koska tämä(kin) raakateksti kadotti punaisen lankansa jo kauan sitten, tarvitaan tiivistelmä:
Tämän päiväisen luentosalissa kynän pyörittelyn ja maailman pohtimisen seurauksena mua ei enää ainoastaan ahdista täydellisen elämän havittelu ja siitä seuraava mahdollinen työuupumus ja onnettomuus, vaan myöskin se, etten mä oikeastaan ole oikeutettu olemaan niistä syistä ahdistunut.