27.3.2016

The most important life lessons I've learnt

Mulla oli eilen kakka päivä. Vitkuttelin iltaan saakka (taas) koulutöiden kanssa, rypesin siinä laiskuudessa ihan liian pitkään ennen kuin tajusin, mistä se laiskuus johtui.

Olin unohtanut lenkkeillä tarpeeksi.

Mikään ei ole yhtä hyvä motivaatiobuusti. Siinä hölkötellessäni ihailin Singaporen valoja ja ihmettelin mun elämää. Hassu elämä, miten mä muka päädyin tänne toiselle puolelle maapalloa. Pohdin syvällisiä, ja sen itsetutkiskelun jälkimainingeissa mä pystyn ihan kivikovaan vakuuttamaan mun kahdenkymmenenkolmen ikävuoden kokemuksella seuraavat asiat:

1) Omassa elämässä saa ja pitää unelmoida ihan mistä itte haluaa. Koska se on oma elämä eikä kenenkään muun. JA
2) Ihan mitä vaan unelmia voi saavuttaa, kun tarpeeks jaksaa nähdä vaivaa.

Jatkoin pohdiskelua ja onnistuin paikallistamaan ne hetket, kun mä noi asiat tajusin. Haluan jakaa ne teidänkin kanssa:

1)

Oli alkuvuosi 2012, olin parhaan kaverin kanssa viettämässä rentoa viikonloppua ja makoiltiin mun sängyllä. Mä makasin kaverin maha tyynynä ja tuijoteltiin kattoa kohti nostettuja varpaita.

Maalailtiin pilvilinnoja ja pohdittiin, että mitähän me haluttais meidän elämillämme tehdä. Mulla oli fuksivuosi puolivälissä ja kaveri oli valmistumassa lukiosta. En tiedä, muistaako hän tätä stooria ihan samalla tavalla, mutta mun elämässä toi pimeä ja laiska makoiluhetki oli se piste, jossa tajusin, että kun oikeen tarkkaan miettii, mä voin tehdä tällä mun elämällä just mitä mä haluan.

Ja siinä, kaiken kääriytymisen ja rentoutumisen lopputuloksena, hyvänolon puuskassa se kaveri sanoi, että se haluaa muuttaa ulkomaille. Ja sitten mä sanoin yhtään mitään miettimättä, että joo, sitten sun pitää tehdä niin. Ja heti perään lisäsin, että mä haluan mennä armeijaan.

En ollut koskaan ennen ajatellut edes koko armeijan suorittamista, vaan se ajatus syntyi täysin harkitsematta. Kuitenkin siitä hetkestä alkaen se tuntui maailman parhaalta idealta. Kipitin siitä meidän kääriytymishetkestä yläkertaan, sanoin äidille, että mä haluan armeijaan, äiti sanoi, että okei, ja kipitin takasin alakertaan jatkamaan kääriytymistä. Jännitti ja olin innoissani. Seuraavana päivänä hakemus palvelukseen oli lähetetty, ja se paperi on kyllä ollut mun elämän yksi käänteentekevimmistä papereista.

2)

Mun elämän toisiksi tärkein hetki oli viime syksynä. Se hetki alkoi Keilaniemestä ja jatkui Otaniemen urheilukentän katsomon alle, jossa oli rantamaratonin maaliviiva. En ollut kertonut monille treenaavani maratonille, koska mä en koskaan uskonut, että pääsen maaliin. Vasta vikalla kilometrillä mä pystyin uskomaan itsekin sen unelman toteutumiseen.

Maratonin viimeinen kilometri opetti mulle ihan kauheasti. Opin, että jos mä haluan tarpeeksi, mä voin saavuttaa ihan mitä tahansa. Niiden unelmien saavuttaminen saattaa vaatia ihan rutosti duunia, kipeitä lihaksia, itkua ja epätoivoa. Jos ne unelmat on tarpeeksi tärkeitä, ei niiden lihaksien kipeydellä tai itkettyjen kyyneleiden määrällä ole mitään väliä, koska se unelma on kaiken sen tuskan arvoista.

Mun mielestä välillä pitää olla ihan kamalaa. Tarttee poistua mukavuusalueelta voidakseen palata sinne takaisin kellimään. Vikan kilometrin aikana mä juoksin, itkin ja juoksin lisää, muistan laulaneeni Diandran päästä mut pois ja pyyhin itkua paidan hihaan. Muistan päässä kohisseen yleisön kannustuksen, maalialueen juontajan höpötyksen, järkyttävän ison kivun ja väsymyksen. (Siinä tilanteessa oli suurta urheilun huumaa, ja musta tuntui maailman parhaalta juoksijalta, vaikka tosiasiassa mä taisin olla maalissa joku viidessadas. Eikä sillä tuloksella ollut mitään väliä, koska siellä maalissa mä olin oman elämäni kultamitalisti.)

Maalissa koin valtavan unelmien-saavuttamisesta-seuraavan-onnellisuusryöppy-fiiliksen. Muistan sen vieläkin niin vahvana, etten mä halua koskaan luovuttaa, kun kyseessä on mulle tärkeä unelma. Siitä ajatuksesta mä haluan pitää kii.

(Ja tolle kuvassa mua halanneelle parhaalle kaverille: Ihan mahtavaa, kun säkin lähdit toteuttamaan sitä, mistä haaveilit, ja muutit ulkomaille. Ja kiitos kun tulit takas ja halasit mua maalissa.)
__

Lenkin jälkeen oli taas motivaatiota istua alas ja opiskella (aamuviiteen saakka, hups.). Mä tykkään siitä, se on mun yksi intohimoista, vaikka välillä kiukuttaakin.

Ja oikeastaan, kun ihan tarkkaan miettii, se kiukuttelukin on ihan okei.