23.3.2016

Gili Air

Meidän tämän sukellusloman matkakohde oli varattu vain ja ainoastaan kilpikonnan kuvat silmissä. Pakko. Nähdä. Kilpikonnia. Piste.

Gili-saaret on kolme pientä läiskää suuremman Lombok-saaren tuntumassa. Indonesiassa, päiväntasaajan eteläpuolella. Saarien halkaisija on muutaman kilometrin, eli pienistä saarista on kyse. Saarista suurinta, Trawagania, mainostetaan bilesaareksi, joka herää henkiin joka yö. Saarella ei ole enää paikallisia asukkaita, vaan turismi on ottanut vallan. Sitä seuraava saari on nimeltään Meno, jota mainostetaan häämatkalaisille, ja kolmas saari, Air, oli näiden yhdistelmä.

Koska ei oltu häämatkalla, ja Trawaganin kaltainen turistirysä oltiin koettu jo Phi Phi-saarella Thaimaassa, me suunnattiin Airille.

Nyt ei varsinaisesti ollut turistisesonki. Vietettiin illat rantakuppiloissa löhöten, ja oltiin usein ainoat asiakkaat. Live-esiintyjät pelkästään meitä varten, ihan kiva. Päiväsajat vietettiin tiiviisti sukelluskeskuksella, jossa ei myöskään ollut liikaa tungosta, joten saatiin nauttia saaresta ihan rauhassa. 

Ja se rauhallisuus oli ihan parasta. Vietettiin aika just silleen, kun itsejämme kuulostelemalla tuntui parhaalta, ja tehtiin aina just sen mukaan. 

Yhtenä iltana melkein tilattiin ravintolassa toiset annokset jälkiruokaa, koska ensimmäinen ei ollutkaan sitä, mitä piti.

Toisena päivänä skipattiin päivän kuumimmat tunnit sisällä ilmastoidussa tilassa nukkumassa päiväunia, koska tuntui siltä. Jonkun mielestä se on ajan haaskausta, mutta kun me asutaan tropiikissa, ei meidän tarvitse olla ulkona nauttimassa jokaisesta sekunnista hellettä. Ei ollut paineita suorittaa lomailua. 


Itsejemme kuulosteleminen johti siihen, että vietettiin kaikki mahdollinen aika veden pinnan alla. Sukellusretkien suhteen ei pihtailtu, vaan käytiin niin monella sukelluksella, kuin ajan puitteissa ehdittiin. Piti vuokrata fillarit, jotta ehdittiin saaren toiselle puolelle sukelluskeskuksen toiselle toimipisteelle. Pohdittiin elämää eteenpäin, ja tajuttiin, ettei ihan muutamaan vuoteen varmaankaan tule uutta mahdollisuutta sukeltaa noin hienossa paikassa. Piti ottaa sukelluksista kaikki irti.

Mun hiukset eivät kerenneet kuivumaan kertaakaan tolla saarella.



Tajuan tätä kirjoittaessa, ettei me käyty kertaakaan ottamassa aurinkoa. Se tarkoittaa, että loma oli just meidän näköinen. Mun matkaseuran iho palaa pelkästä auringon ajattelemisesta, enkä itsekään varsinaisesti ole mikään auringonpalvoja. Aurinkorasvan tuntuma iholla on ällöttävän nihkeä ja sitäpaitsi rannalla makoilu on äärettömän tylsää. Siksipä kaikki sukellukselta liikenevä aika vietettiin pyöräilemällä saarta ympäri ja tutustumassa paikallisten asukkaiden eloon.

Airilla asuu vielä jonkin verran paikallisia. Käytännössä se tarkoitti sitä, että kaduilla vilisi lapsia ja kanoja, hotellin takana oli lehmiä lieassa ja saareen kulki päivittäin myös julkista liikennettä. Paikallisten asukkaiden läsnäolo teki saaresta vieläkin täydellisemmän. Ton saaren paratiisi ei ollut mikään muovinen kulissi vaan ihan oikeasti oikea paratiisi, jossa jotkut ihmiset asuvat ja elävät koko elämänsä. (Yksi heistä oli meidän sukelluskamu, Hendra, ja hänen paikallistuntemuksensa pinnan alla oli todella hämmästyttävä.)



Toi ylläoleva kuva otettiin meidän pyöräretkeltä. Kuvan oton jälkeen yritin jotain tosi hienoa turistiposeerausta ja vedin tohon veteen turvalleni. Jatkoin fillarointia läpimärkänä, mutta se oli oikeastaan pelkästään hyvä juttu - niin kuuma siellä oli. 

P.s Musta tuntuu edelleen, etten osaa enää pukea sanoiksi kaikkia matkalla koettuja fiiliksiä. Netissä tuli onneksi vastaan tälle probleemalle diagnoosi:
"Traveling - it leaves you speechless, then turns you into a storyteller" -Ibn Battuta

Ehkä ne tarinat pukevat itse itsensä sanoiksi myöhemmin.