16.2.2016

What if I don't want to say goodbye?

Tänään oli aika sanoa Pihlalle heipat. Nauti keväästäsi ja nähdään kesällä.

Viimeisenä iltana pohdittiin vaihtoaikaa ja ihmeteltiin sitä, kuinka nopeasti aika kuluu. Vastahan Pihlakin tuli tänne ja nyt siitäkin on kulunut jo kymmenen päivää. Muutenkin aika tuntuu koko ajan menevän jäätävää sprinttiä. Mitä jos mä en halua elää näin nopeasti? Mitä jos vedän itkupotkuraivarit koko maailmalle ja ryhdyn lakkoon aikaa vastaan? Mitä sitten tapahtuu? En kohta uskalla mennä nukkumaan kun seuraavassa silmänräpäyksessä pitää varmaan jo lähteä kotiin.

Tuntuu epäreilulta.

Mun kotiinpaluuseen on vielä monta kuukautta ja nyt jo käytän aikaa sen murehtimiseen. Vastahan mä tulin tänne. Onko väärin sanoa, ettei mulla ole kotiin vielä ikävä? Ja samalla kuitenkin on aika paljon. Mulla on ikävä jo nyt Singaporeen ja kotiin ja Otaniemeen ja mökille ja lapsuuden kesäpäiviin ja oikeastaan vähän jokapaikkaan ja silti ei minnekään. 

Lisäksi on tietysti arvostamis-homma. Osaanko mä arvostaa nykyhetkeä riittävästi? Mitä jos mun elämä on seuraavasta hetkestä alkaen ihan mälsää? Pitääkö mun silloinkin arvostaa koko maailmaa ja pelätä vieläkin kurjempaa? Miten ihmeessä tää kuvio toimii?

Toisaalta ajan kiirehtiminen on ihan siistiä. Ei pääse kyllästymään eikä mikään ole taatusti mälsää. Kulman takana odottaa aina uusi seikkailu. Mun elämän seuraavana seikkailuna olisi perjanaina odottava lomamatka Thaimaahan ja Myanmariin.

Oikeastaan ihan siistiä, että aika menee niin nopeasti. Koska mä en jaksaisi millään odottaa.