25.1.2016

Bintan people - kindest ever

Indonesiaa mainostetaan sanoilla relaxing, paradise, ja kind people. 

Paikkana Bintan oli todellakin rentouttava paratiisi. Se ei ollut meille kuitenkaan mikään yllätys. Täällä aasiassa vähän jokainen paikka on paratiisi. Lisäksi mikään ei ole rentouttavampaa kuin se, että saa paratiisissa viettää kokonaisen viikonlopun mitä parhaimman jengin kanssa. 

Pääsimme tutkimaan myös paikallisen väestön ystävällisyyttä, kun ystäväni Hanna kadotti matkan varrelle kalliin rannekellonsa.

Homma meni näin: Saavuimme Bintanin satamaan laivalla, ja sataman terminaalissa turvatarkastuksen yhteydessä ystäväni Anjan turvatarkasti erityisen mukava työntekijä. Satamasta oli vain parin kilometrin kävelymatka meidän hotellille, joten päätimme säästää rahoissa ja kävellä perille. Retkikuntamme herätti huomiota, koska eihän paratiisisaarella kukaan kävele minnekään. Eihän siellä ollut edes kävelyteitä ja sitä paitsi oli järkyttävän kuuma.


Jossain kohdassa matkaa meidät pysäytti auto. Turvatarkastaja, joka oli tarkastanut Anjan, halusi kyyditä meidät hotellille, koska hän asui siinä lähellä. Olimme jo aika nääntyneitä kävelystä, joten päätimme hypätä kyytiin. Ilmastoitu auto ja ilmainen kyyti tuntui todellakin mukavalta. Homma edelleen ok tässä kohdassa.


Hanna huomasi pian hotellille saavuttuaan, että hänen rannekellonsa oli kadonnut. Lähdin sitä Hannan avuksi etsimään. 

Taksikuskille asian selostaminen oli haastavaa. "We want to drive fast to the harbor and then slowly back. We have lost something"


Taksikuski oli mukava. Ajettiin hitaasti ja kiikaroitiin. Kaikki valkoiselta kellolta näyttävät oli roskia. Pimeä alkoi laskeutua. Kellon oli täytynyt tippua sataman työntekijän autoon.

Sataman henkilökunta oli ymmällään. Ei, kello ei kadonnut turvatarkastuksessa. Me etsimme täältä sellaista mukavaa miestä, jonka ulkonäköä emme muista, joka kyyditsi meidät kotiin. Hänen autoonsa unohtui jotakin. Ei, emme matkustaneet taksilla. Ei, emme muista tämän officerin vaatetuksen väriä. 

Yhtäkkiä Bintanin kaikilla turvatarkastustyöntekijöillä oli aikaa etsiä onnettoman turistin kelloa. Tarina oli oli liian moniulotteinen selitettäväksi englanti-viittomakieli -yhdistelmällä. Turvatarkastaja oli kuin kadonnut mielikuvitusystävä. Meidät käskettiin odottamaan seuraavan laivan saapumiseen saakka. Kuka ikinä tuo mielikuvitusystävä olisikaan, hän tulisi uudelleen töihin kolmen vartin kuluttua. 

Taksikuski jäi meidän kanssamme odottamaan seuraavaa lauttaa. Taksikuski vei meidät ulos pimeään kävelylle. Oli pimeää ja lämmintä, ja mereltä puhaltava tuuli teki kävelystä miellyttävän. Ei satanut, mutta taivaalla pilvien takana salamoi. Juttelimme Bintanin turismista, nousuvesistä ja siitä, mitä meidän kannattaisi suunnitella seuraavan päivän ohjelmaksi. Oli suuria ongelmia englannin ymmärtämisessä. Käytettiin viittomakieltä.

Kävelimme takaisin satamarakennukseen ja taksikuski katosi sisälle mitään sanomatta ostamaan meille pillimehuja. Keskusteluun liittyi taksikuskin kollega. Hänkin oli tullut paikalle kuuntelemaan tarinaa kadonneesta kellosta. 

Kun 45 minuuttia oli kulunut, Hanna lähti sisälle satamarakennukseen kysymään lisätietoja. Meidät otti vastaan koko sataman kaikki työntekijät. Yksi turvatarkastaja otti Hannan passin ja katosi jonnekin. Kaikki kuuntelivat Hannan tarinaa mielikuvitusystävästä, jota me etsimme. Kaikki kuuntelivat intensiivisesti vaikkei kukaan osannut englantia. Viittelöitiin ja tavattiin.

Meidät johdatettiin sataman takahuoneeseen, istutettiin sohville ja Hanna selitti koko tarinan vielä kerran. Samassa etsimämme turvatarkastaja tuli takaisin töihin ja oli vähintäänkin yllättyneen näköinen. Hanna selitti tilanteen vielä kerran, ja onneksi turvatarkastaja päästi meidät penkomaan hänen autoaan.

Seurasin Hannaa ja turvatarkastajaa parkkipaikalle kahden tyhjän pillimehun kanssa.
Minua ja pillimehuja puolestaan seurasi koko sataman kaikki muut työntekijät. 

Se oli outo tilanne. Minä ja Hanna konttasimme Indonesian maahantulotarkastajan henkilökohtaisen auton jalkatilaa ja koko sataman kaikki turvatarkastajat pälyilivät meidän takana taskulamppujen kanssa. Taksikuski seurasi tilannetta kauempaa pillimehujen kanssa. Kaikki toivoivat tälle tarinalle onnellista loppua.

Jännitystä ilmassa.


Tämä tarina päättyy kuitenkin antikliimaksiin: Kello ei ollut turvatarkastajan autossa. Sille Indonesia taisi olla too much to handle.